Miten on määrä elää sellaisen ihmisen, joka on mielenlaadultaan sukua uskonnolliselle mielenlaadulle kuitenkaan aivan olematta sitä? Sielun, joka ei tavoita uskontoa mutta ei löydä häntä ympäröivästä maailmallisestakaan mitään kylliksi pyhää, merkityksellistä, rakkaudellista?

Kuten monet ennen minua ajattelen, että kuolema on kokemusteni raja, eikä oman kuolemani ajatus siksi ahdista minua. Se, mikä ahdistaa minua, on tämänpuoleinen kärsimys. (Tähän lukeutuu kaikki ajallinen kärsimys, myös otaksuttava oman kuolemiseni prosessi.)