1
Kun kadottaa yhteyden toisiin, on vaarassa pudota, loputtomasti. Niin että koskaan ei tule vastaan piste, jolloin voi kokea maan jalkojensa alla ja todeta: tällainen minä olen.
2
Kun kadottaa yhteyden toisiin, on vaarassa kertakaikkisesti eksyä. Niin että koskaan ei tule vastaan piste, jossa voi todeta: sieltä minä lähdin, tämän matkaa olen varmuudella tullut.
3
Itsetutkistelu ilman yhteyttä toisiin: suunnistaa veden alla pimeässä.
-
4 kommenttia:
Hieno sarja!
---
On hienoa lukea, kun toisen yksinäisyydestä löytää omansa, ja on hienoa kirjoittaa, kun omasta yksinäisyydestään löytää toisen. Tällaisessa kommunikaation monadisuudessa on tietty hauras ylevyytensä, kokemus ehdottomuudesta monellakin tasolla.
---
Kun tutustuin kirjoituksiisi, ne toivat voimakkaasti mieleen erään ystäväni. Näytin blogiasi hänelle, ja hän kertoi tunnistaneensa itsensä, tosin nuorempana ja ehdottomampana.
Omasta puolestani myönnän kokevani blogiasi lukiessasi nostalgiaa, joka kohdistuu omiin menneisiin ja hukkaamiini hetkiin, niiden hukattuun alkuperäiseen väärentämättömyyteen. (Toivon, ettei tämän toteaminen häiritse turhaan jotain tärkeämpää.) Aloitin bloggaamaan pelastaakseni hetkeni... (Vaikka olen monesti yrittänyt rationalisoida koko projektin peräti asiakirjoittamisen harjoittelemiseksi, jonkinlaiseksi metaopiskeluksi.) ...ja joudun myöntämään, että jotain minusta syntyi vasta tuolloin. Paljon, ehdottomasti, on vielä syntymättä.
Kiitos. Olen vilpittömän iloinen siitä, että blogillani on yksi itsensä ilmaiseva lukija, joka vielä sattuu olemaan sinunlaisesi sympaattinen ja moniulotteinen persoona. (En tahdo velvoittaa tällä mihinkään...) Minä aina joskus epäilen olevani liian raskasmielinen, jotta kukaan jaksaisi lukea huomioitani. Sietämättömän raskasmielinen.
Mietin kyllä pitkään alanko pitää avointa blogia yksityisistä huomioistani.
Joskus vuosia sitten yhdellä foorumilla sanoin että en taida ryhtyä siihen, koska en ole päähenkilöainesta. Tämä taisi loukata joitakin. Tarkoitin tällä kylläkin omakohtaista epäilyäni siitä, että vuorovaikutuksen tai dialogin ulkopuolella minun merkinnöistäni tulee itsetärkeitä, raskaita, groteskeja. (Vanhoissa päiväkirjamerkinnöissäni on merkkejä tällaisesta vääristyneisyydestä.) Minulle kirjoittaminen kun ei voi olla mitään ensisijaista. Mutta juuri nyt blogin pitäminen tuntuu avaavan jotakin, ehkä tässä jokin tosiaan tekee tuloaan, syntyy.
Mainintasi nuoruuden ehdottomuudesta ja nostalgiasta toivat kyllä ajatuksen, mahdanko olla taantunut jonnekin, minähän en ole mikään nuorukainen enää, kolmekymmentä ja risa. Ymmärrän kyllä ettet tarkoittanut suoranaisesti mitään kielteistä. Toivon että ehdottomuuteni ainakin odotuksissani toisten ihmisten suhteen on lieventynyt. Mutta taitaa olla niinkin että joissakin suhteissa olen radikalisoitunut vuosien kuluessa.
Kiitos. Minäkin olen radikalisoitunut monella tapaa – tai en ollut nuorena radikaali muutoin kuin tiedostamattani ja satunnaisesti, ja nostalgiani kadotetun nuoruuden haikailuna kertoo juuri tästä. Olen aina ollut samanaikaisesti taipuvainen sekä kohtuuttomiin teoreettisiin vaatimuksiin että jatkuvaan, kaoottiseen sivulle vilkuiluun. Mutta vähitellen, kaikesta huolimatta, olen löytänyt yhtä ja toista (esim. naiset!), ja jollain tapaa olen hyvin tyytyväinen kehitykseni salavihkaisuuteen, kehityksen, joka on viime aikoina ollut (kovien pateettista kielikuvaa käyttääkseni) pikemmin siltojen rakentelua pohjattomuuden ylle kuin asemien linnoittamista.
(: "kovien" po. "kovin" :)
Lähetä kommentti