Yksi jalouden merkki ihmisessä on se, ettei hän käytä lahjojaan väärin, esimerkiksi loukatakseen toista. (Tunnustan, oma syntilistani on pitkä.)
Entä mikä osuus kasvatuksella ja kulttuurilla on siinä, että lahjakkuus ja turhamaisuus lankeavat niin usein yhteen?
-
5 kommenttia:
Lahja itsessään on jollain tavoin turhamainen hyödyke: pyydetty lahja ei ole aito lahja.
[Poistin edeltä seuraavan oman tekstini, koska linkki meni pipariksi.]
Noin likimääräisesti puhuen, sanan "lahja" konkreettisessa kuin abstraktisessakin merkityksessä on tunnusmerkillinen piirre: lahja on jotakin saatua, ei-ansaittua, vastikkeetonta.
Ajattelin edellä sitä, että me elämme kulttuurissa, joka palkitsee lahjakkuudesta, niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin. Tämän läpäisevän asennoitumisen täytyy jättää jälkensä myös yksilön elämään. On tiettyjä rakenteita, instituutioita ja kulttuurisia tapoja, jotka vaikuttavat siihen että yksilö on taipuvainen arvottamaan itseään tiettyjen seikkojen perusteella.
Jotkut yhteiskunta- ja talousteoreetikot ovat hahmotelleet järjestelmää, jossa palkitseminen tapahtuisi yksinomaan työpanoksen ja uhrauksen perusteella. Lahjat tässäkin järjestelmässä hyödynnettäisiin, mutta niistä ei palkittaisi, koska ne ovat, määritelmän nojalla, vastikkeettomia, ei-ansaittuja.
http://en.wikipedia.org/wiki/Participatory_economics
(K. siitä erityisesti kappale "Remuneration for effort and sacrifice".)
Jos kulttuurimme palkitseekin lahjakkuudesta, niin ei varmasti mitenkään johdonmukaisesti.
Pitää paikkansa. Lahjakkuus voi olla välttämätön edellytys johonkin asemaan, mutta ei yksinään riittävä edellytys. Että kulttuurimme "palkitsee lahjakkuudesta" on tosiaan aika yksioikoista ja likimääräistä puhetta.
Lähetä kommentti