Soitto ystävälle toi taas, muun ohella, pintaan keskeneräisyyden ja vaillinaisuuden tunnon. Että kuinka vähän sitä voi toisen hyväksi tehdä. Ja kuinka se vähä on kuitenkin tehtävä tänään, koska se voi myöhemmin olla tarpeetonta, monessakin mielessä. Ja miten avuton sitä on, niin läpeensä avuton. Minulla olisi houkutus lykätä näitä kohtaamisia siihen oletettuun päivään, jolloin olen jotenkin valmiimpi ja kyvykkäämpi. Mihin? Ja niin kuin tässä olisi kysymys minusta.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti