28.3.09

Kummastus tämäkin

-
Tuttu psykologi sanoi, että ennen sosiaalialan koulutuksen soveltuvuuskokeeseen menoani minun "kannattaa ehdottomasti uusia rikkinäiset silmälasini". (Kehys on yhdestä kohtaa poikki ja linssissä on keskellä reunasta reunaan ulottuva halkeama. Teipillä ja liimalla olen saanut komeuden pysymään koossa.) Noudatan luultavasti hänen kehotustaan, mutta olisin yhä varsin kiinnostunut tietämään, mitä valitsijat uskovat voivansa päätellä hakijan rikkinäisistä silmälaseista tai minkälaiselle päättelylle tämän seikan katsotaan antavan tukea.

-

3 kommenttia:

K. kirjoitti...

Ihmisethän etsivät kaltaistaan, ja - tuskin loukkaa sanoa - merkintäsi piirtävät hahmon, jollaista tässä ajassa voi tavata vain harvoin. (Tosin luonteenlaatu hahmona ei ole mainitussa suhteessa ajallemme uusi - senhän voi löytää kirjallisuudesta - nuori, hurskas, dostojevskiläinen ("...mutta yhtäkkiä nauru alkoi tuntua synniltä"). Kompleksisuus moraalina ja älynä luovat elämästä jokapäiväisen taakan.) Mutta tämä on vain kuvan ensimmäinen piirto. Jos se herättää sinussa ensi töikseen närkästystä, piirto itse on joko kelvoton, tai, niin kuin ihmiset muuttuvat, se on yksinkertaisesta vanhentunut.

Jos sitä vastoin tuo piirto on oikea, saatat kiistää huomioni, mutta ne eivät sittenkään loukkaa sinua -- olkoonpa suorapuheisuudessani töykeyden ja tietynlaisen mekanismin makua. Mutta kuten sanoin, piirto ei ole itse kuva, ja kuvan jätän mieleeni siksi, mikä se vain onkin -- elävä, keskeneräinen otaksuma määrätyn ihmisen muodosta ("Se, mikä on pysyvintä", läsnä kaikessa ja siksi vaikeasti erotettavissa -- mutta tämä ei merkitse: täydellisesti muutokselle altistumatonta) -- ja sitä paitsi -- oliko tarkoitukseni edes esittää sitä - kuvaa, piirtoa? (En tosin malta jättää sanomatta, että olisin itse sangen mielissäni, jos saisin kuulla edes yhdestä itsestään vakuuttuneesta näkökulmasta oman elämäni itseltäni otaksuttavasti piiloutuviin rakennusosiin. Mekaanisesta, aksiomatiikan muodostavasta analyysista suorastaan riemastuisin. Mutta vain ihmisymmärryksen syvyydessä jotakin tällaista voisi tapahtua eikä ympäristöni ole tarjoillut minulle tällaista syvyyttä. Toki olen sitä kysynyt - ystäviltäni sekä joiltakin erityisaseman saaneilta: "Kaikki on yhä arvoitusta" - psykoterapeuttini sanat, joihin ja joiden tähden päätin 1½-vuotisen 'terapiasuhteemme'.)

Pohdit eräässä viestissäsi "taantumusta" - poiketakseni aiheesta, johon en ehtinyt vielä edes palata - mutta en kutsuisi ilmiötä siksi. Sanoisin: on paljon vanhentunutta loistokkuutta, jonka puolesta eläminen on sekä suuremmoisen raskasta että - olosuhteiden täyttyessä - voi palvella erityisiä tarkoituksia. Jos vieläpä työmme hedelmän on mielessämme lupa kuolla - sillä aika työskentelee kaikkea Ikuista vastaan - olkoonpa sen (työmme - sanamme, kirjoituksemme, esimerkkimme, joita toimintamme asettaa) elämä vaikkapa vain lyhyessa hetkessä: silloin kärsimys vanhaksi käyneen ihanteen vuoksi täytti tarkoituksensa. Olipa näet kiitosta tai ei, vain hyvin harvoin 'vanhentuneet', ja samanaikaisesti yhä pyyteettömät ihanteet ovat rikkomassa toisten ihmisten mielenrauhaa. (Vaikka näin voisikin käydä, niin ei kuitenkaan aikanamme usein tapahdu. Vain kerran olen elämäni aikana todistanut vanhan (puolitoistasatavuotisen etiikan) ja uuden (postmodernin) pluralistisen maailmankatsomuksen kohtaamisesta, jossa jälkimmäinen muoto sai kärsiä närkästystä edellisen vuoksi. (Se näet ei hyväksynyt, ja suorastaan: ei suvainnut ilmaisua "Jumalan käskystä ihmisille, jonka yksin omatunto ihmiselle paljastaa." Pääasiassahan närkästystä saa tuntea se, joka jotakin tämänkaltaista vanhaa ihannetta on kokemassa.) ...

K. kirjoitti...

Palatakseni siis alkuun: Kysyt, mitä valitsijat uskovat voivansa päätellä rikkinäisistä laseistasi: Sanoisin - varmaankin monenlaista, ja mieleeni tulee ensiksi mainitun lisäksi kolme muuta seikkaa: Ensiksi - heidän, valitsijoiksi valituiden, otaksuttavasti on sangen vaikeaa samaistua ensimmäiseen vaikutelmaan, jonka ulkoinen olemuksesi luo. Tämä vaikutelma on tärkeä, sillä sitä ei yhden muotoon sidotun tapaamisen aikana helposti voi särkeä - ja niinpä se jääkin elämään - ja - todennäköisesti työskelee valintaasi vastaan.

Toiseksi - olemisesi rikkoo Sovinnaisuuden Lain ja herättää tärkeän kysymyksen: kuinka asiasi oikeastaan ovat? Sano, mitä tahdot - et voi kokonaan vaimentaa epäilystä: Rikoit kuvasi - et korjannut. Nytkö tahdot toisen ihmisen sisintä korjailla? (Kenties sanaton huokaus: "Auta ensin itseäsi!")

Kolmanneksi - voit olla varma: näiden ihmisten seurassa sovinnaisuudesta on tullut hyve. Siten: Ellet palvele sovinnaisuuden tarkoitusta - kuinkapa on silloin? Tahdotko kenties muuttaa ihmistä? Tahdotko murtaa elämästä Tavan Kahleen? Etsitkö maailmasta todellista vapautta? (Tunnustatko alunpitäen Maailman?)

"Sentään epäilyttävää!" (Ajatukset, joita ei lausuta.) "Näin: teemmekö karkean virheen?!" - "Onhan valintamme vapaa (Ja kuinka sidottu se totisesti on!), voimmehan valita toisinkin!" - "Tulkoon siis joku toinen - tämän sijaan tulkoon: Hyvin Muotoon Puettu ---"

("Tässä näet: puvun läpi voi nähdä jo Ihon kuultavan. - Revennyt puku! Kuinka rauhaton vaikutelma -- ei kutsu luokseen - totta puhuen: tunne on aivan toinen: se työntää luotaan!")

"--- Sillä muotoon tarkoitamme pukea - pukea hyvin ja pukea kyllin ahtaaseen, vain siten näet ihminen voi itse muotoutua - ahtauteen, jota hän ei tahdo enää paeta. Ahtaudesta hän saa näet yksin tunnustuksen, ja vain ahtaudesta häntä palkitaan. Tosin oli aika, jolloin hän kirosi tätä näkökulmaa - uskoi - ei vähääkään epäillyt löytävänsä itse jotakin sen sijasta: Parempaa, sillä hänessä paloi tuli, ja se poltti maailmaa sen huonoilta laidoilta.

Tässä näemme: hän - ei pue vaatetta ylleen - Jos pukeekin, niin kohta jo riisuu!"

Siten - älä erehdy: he eivät etsi Pyyteetöntä. He eivät etsi Intohimoa - eivät Ihanteen, eivät Kauniin Elämän, eivät Yhtenäisen Ihmismielen vuoksi. Orjaa he etsivät ja sen he löytävät. Löytävät Maailman orjan, Lampaan - Mielen, jonka voidaan purkaa ja rakentaa uudelleen, ja jonka he lyövät laimin, sillä heillä ei ole taitoa rakentaa mieliä kuvattuun tarkoitukseen. Näin he luovat maailmaan lauman yhtä aikaa sekä keskenään tasalaatuisia että psyykkisesti epäyhtenäisiä (mentis fragmentum) mieliä.

Ilmiö on tietysti laajempi kuin "kysymys sosiaalialan koulutuksen tilasta": tavalla tai toisella se lävistää koko kulttuurimme eikä kuvatulta kohtalolta yleensäkään ole helppo välttyä, erityisesti mikäli nyt elämä ja elanto edellyttävät, niin kuin tavallista, yhteistyötä - ja siten yleensä raskaita myönnytyksiä - aikamme yhteisöllisten rakenteiden kanssa & niiden vuoksi. Olen tavannut ilmiön likimain kaikkialla muodossa tai toisessa. (Varhaiskoulutuksessa (~1.-6. aste) itse työ luo vaivattoman mahdollisuuden rakentavaan purkamiseen, uudelleenajatteluun -- mitä näet tulee lapsiin: hehän ovat vahaa. Käsi, jonka lämpö on 'sielun tulesta', ja jonka herkkyyttä, sanokaamme, opettajankoulutus- ja kasvatustieteenlaitokset eivät ole hävittäneet, tekee kevyellä kosketuksella uuden ihmisyhteyden mahdollisuuden -- joka tosin yleensä elää vain rajatussa piirissä ja sille suodun rajatun ajan.)

Jos kysymys oli 'yksinomaan' rikkinäisistä silmälasien merkityksestä, se oli kuitenkin kyllin hyvin muotoiltu johtaakseen aiheen 'harhaan' -- ts. siihen, mikä vastaajan mielessä näyttäytyy kulttuurin harhaisena itseymmärryksenä omasta perusrakenteestaan.

1_ kirjoitti...

Piirtosi ei herätä minussa närkästystä ja, kuten otaksuit, ei se liioin loukkaa minua. Runsaita ja seikkaperäisiä huomautuksiasi on mieluisaa lukea: ne ovat syvään luotaavia ja ajattelua stimuloivia. Kun tietyt reunaehdot vallitsevat, niin kuin tässäkin, suorapuheisuus on minusta yleensä vain toivottavaa. Yksi keskeinen peruste julkisen mediumin käytölleni on se, että olen pitänyt mahdollisena että jokin merkintäni olisi jollakin tavoin tarpeellinen jollekin toiselle ihmiselle. Vaikka tämä sinänsä jo riittäisi, olen yhtenä lupauksia herättävänä mahdollisuutena nähnyt vuoropuhelun syntymisen jonkun kanssa.

On joskus sellaisia vapaan putoamisen hetkiä, jolloin mielen valtaa itsekriittisyys ja epäily. Tuo taantumuksen ajatuksella spekulointi kytkeytyi kai sellaiseen hetkeen. Jollakin tavoin koko ajatus tuntuu (ja tuntui vaimeasti silloinkin) minulle epäaidolta; taantumus ja kehitys ovat näet käsitteitä, jotka eivät sovitu omakuvaani; tarkoitan, että ei ole minulle luonteenomaista ajatella elämääni niiden viitoittamissa puitteissa.

Huolimatta siitä, että tämän merkintäni otsikointi on lievästi vilpillinen, olen antanut sen jäädä sikseen. (Ehkä saman seikan eri puolta: se muistuttaa tyyliä, joka ei ole omani). Tuskin nyt ihan naiivisti ”kummastelin” tuota asiaa. Mutta on kyllä niin, että pitkät ajanjaksot yksinäisyydessä ja vaikutusten ulottumattomissa – ilman televisiota, ilman ajankohtaisia lehtiä tai muita julkaisuja – ovat aiheuttaneet sen, että jotkut sovinnaisuudet ovat tuntuneet noiden kausien jälkeen oudoilta, kuin vieraalta maaperältä.

Vastauksesi yllä olevaan kysymykseeni on suurenmoinen.