19.3.09

Mikään ei minun kokemuksissani puhu sen puolesta, että elämä jakaisi ihmisille heidän ansioittensa mukaan.

-

7 kommenttia:

K. kirjoitti...

Asiahan on... - se näet on kansamme mielessä työstetty tähän muotoon - ...nimenomaan päinvastoin -- mikäli ymmärrän ilmaisusi "ansio" tässä oikein. Jos taas tätä käsitystä vastoin, niin kuin sen oletan, puhdasmuotoinen ja nopea sopeutuminen yhteisön kulloiseenkin palkitsemisjärjestelemään laskettaisiin ansioksi, niin oma kokemukseni todistaa 'ansion' hyvinkin käyvän yhteen elämän 'paremman puolen' kanssa -- ts. sen puolen kanssa, jonka järjestelmä pääasiassa itse on määritellyt tarkoitustensa täyttymiseksi. Yksimielisyyttä tästä määritelmästä ei toki laajassa mitassa vallitse.

K. kirjoitti...

Näin viestisi implisoi näkökulman, joka puhuu tätä 'ansio'-käsitystä vastaan. Oletanpa vielä, että puhut tässä 'vain omalla suullasi' ja 'vain omasta puolestasi' (vrt. erityisesti Wittgensteinin "Esitelmän etiikasta" päätösosaan, jonka ilmeisesti tunnet) ja että et niin muodoin jaa etiikan -- kunkin inhimillisen 'oikean' ja 'väärän' -- perusteen harhaa, joka -- ennemminkin heikosti tiedostettuna, reflektoimattomana tapana ja moraalina kuin eettisenä vakaumuksena -- tunkee läpi kulttuurimme pienimuotoisissakin ilmaisuissa ja hukuttaa petokseensa valtavan enemmistön nuorista kasvateistaan. Tämä seikka on tärkeä näkemyksesi laajemman arvioinnin kannalta, ja toivon sinun siksi korjaavan väärät tai vain epätäsmälliset ennakko-oletukseni. Itse asiassa kirjoitin aiheesta jo 'kommentin', mutta jätin sen lähettämättä, koskapa aihe on ensiksikin hyvin laaja ja toiseksi: löysin joitakin uusia ajatuksia sen piiristä, joita tahdon työstää hyvin ja koetella ennen kuin ryhdyn julkaisemaan niitä (ensisijaisesti) forumillani tai sitten kommenttiosioissa, joissa keskustelumme on toistaiseksi käyty. (Mitä tulee oman forumini kommentteihin, julkaisen vieraita kommentteja vain, jos ne sekä koskettavat että tavalla tai toisella rakentavat aihetta, josta kommentoitavassa aiheessa on puhe. Muun ajatustenvaihdon käyn sähköpostitse: satunnaistapaus(at)gmail(dot)com - & luen & vastaan viesteihin aiheeseen katsomatta.)

K. kirjoitti...

No, mitäpä näkökulmastasi? Viestisi toki paljastaa vain yhden aspektin laajemmasta perspektiivistä eikä likimainkaan määrittele tätä näkökulmaa. ('Määritelmää' en tässä edellytäkään.) Mutta ikään kuin vanhatestamentillinen maallisuuden lupaus olisi jälleen saanut sijan jälkiluterilaisessa kristinuskossamme: Järjestelmämme elää nimenomaan näkökannasta, joka kokemuksessasi ei kertomasi mukaan tule esiin -- ts. käsityksestä, että maallinen palkkio odottaa sitä, joka ansioituu järjestelmämme piirissä -- sen asettamilla ehdoilla.

K. kirjoitti...

Luonnettaan myötäillen järjestelmä itse kiistää käsityksesi, vaikkapa monet järjestelmän piirissä elävät ihmiset olisivat valmiit sen myöntämään. (Sivumennen sanoen: miksi "luonnettaan myötäillen"? -- kirjoitin tästä aiheesta kommenttiin pitkän -- liian pitkän -- osion, ja kun lopulta myönsin itselleni lähinnä vain haparoivani näiden aiheiden moninaisuudessa -- mieleni ei ole likimainkaan tiivistynyt -- jätin tuon osan pois tästä yhteydestä. Siinä tosin oli hahmoteltuna juuri edellä kysytty perustelu mainitulle yhteydelle: vieläpä "luonteen" yli "olemukseen" saakka. Riittäköön kuitenkin tässä puhe "luonteesta" -- erottelu ei ole aiheen kannalta välttämätön.) Tietty abstraktisuus vasta johtaa tässä asian perille: kyse ei ole niinkään paljon siitä, mitä ihmiset sanovat tietyissä olosuhteissa, erityisesti Perustuksen Ajattelun piirissä -- jossa sanat usein vain toistavat sen, mitä tiesimme jo odottaa: ettei ajatus, joka on sanoissa, kestä koettelua, koskapa ihminen ei ole opetellut ajattelemaan. Ei sanoista, vaan useammin siitä, mitä ihmisen toiminta todistaa meille hänen sitoumuksistaan. Ja siinä määrin kuin hän toimii järjestelmän ehdoilla, hänen toimintansa itse kieltää sen, minkä hänen sisäinen tuntonsa sinulle mahdollisesti ehti myöntää.

K. kirjoitti...

Seisot siis Järjestelmää vastassa -- tässä asiassa -- mikäli lähtökohtani olivat kyllin täsmälliset. -- Tämä ei muutoin otaksuttavasti ole sinulle suurikaan uutinen (ja kuitenkin -- olen jo kirjoittanut siitä kokonaisen joukon kommentteja!). Kuten mainitsin ensimmäisen kommenttini toisessa kappaleessa, näkemyksesi esitykseen sisältyy laajemmankin ajatusongelman mahdollinen muotoilu -- laadultaan hyvin yleinen -- ja kenties myös joitakin vastauksia tähän ongelmaan, mikäli 'uudet perspektiivit', joista mainitsin, osoittautuvat kantaviksi. (Jää kaiketi yhä aivan toisenlaisen lähestymistavan mahdollisuus -- mutta mikäli tämänkaltainen mahdollisuus on minulle missään määrin tuttu, en kuitenkaan jatka tätä kommenttia näiden sulkumerkkien ulkopuolelle.)

1_ kirjoitti...

Huomautukseni on ehdottoman henkilökohtainen ja sen vaikuttimena on kohtaamani kärsimys, jonka tunnusmerkillisenä piirteenä on pohjaton, kauhistuttava, sovittamaton yksinäisyys ihmisissä, joissa ei ole niin sanoakseni mitään vikaa. Käytän sanaa ’vika’ tässä yhteydessä samassa absoluuttisessa mielessä kuin käytin sanaa ’ansio’, toisin sanoen näin sanoessani en tarkoita mitään sellaista, joka olisi suorassa suhteessa siihen mitä nämä ihmiset tekevät. Wittgensteinia seuraten voi sanoa, että sanalla ’ansio’ on ehdollisen käyttötavan ohella myös eettinen käyttötapa (kuten muuten myös sanalla ’vastuu’). Jälkimmäinen esiintyy esimerkiksi Kiven ilmauksessa "Tänäpänä ansio palkkansa saanut on ja rangaistuksensa pahuus"; sanan merkitys tulee tällöin varsin lähelle sanan 'hyve' tavanomaista merkitystä. Edelleen, tämä on yhteydessä siihen, että hellittämättömän kärsimyksen edessä ei ole epätavallista kuulla ihmisen epäilevän, että häntä rangaistaan jostakin, ehkä Jumalan toimesta, siitä huolimatta ettei hänen parhaan ymmärryksensä mukaan hänen rikkeissään tai synneissään ole mitään, mitä ei tavattaisi ihmisten keskuudessa joka päivä. Eikä hänen kärsimyksensä voida minkään inhimillisen mittapuun mukaan katsoa olevan seurausta siitäkään, että hänen ponnistuksensa ei olisi yhteismitallinen toisten ihmisten ponnistusten kanssa. Kuitenkin hän näyttää jäävän vaille sitä, mikä lankeaa toisille kuin luonnostaan.

Sen, mitä olen tässä yhteydessä lukenut ihmisen ansioiksi, olisi kenties osuvimmin ilmaistavissa määreellä hyvä tahto.

(Mikäli tämä täydennykseni vaikuttaa kontekstissa irralliselta, se johtuu siitä, että halusin muotoilla sen ennen syventymistä kommentteihisi.)

1_ kirjoitti...

Näin ollen olisin voinut sanoa osapuilleen näinkin:

Elämä ei palkitse hyvettä. Sillä jos jälkimmäistä seuraakin palkinto, se on vain satunnaista, ei välttämätöntä.

Tai:

Ihmisen toiveiden toteutuminen ei ole hänen hyvän tahtonsa hedelmää.